Kolme suurta kamppailutapahtumaa kolmena peräkkäisenä viikonloppuna herättää kysymyksen: riittääkö Suomessa katsojia, ottelijoita ja tähtivoimaa kaikille?
Syyskuussa 2026 Suomessa on niin onnellinen tilanne, että kolmena peräkkäisenä lauantaina järjestetään merkittävä kamppailutapahtuma: 5. päivä Hamara X Hankipatto Kemissä, 12. päivä Immu Fight Night Helsingissä ja 19. päivä Ice Cage 8 Turussa.
Ennennäkemätön tilanne on poikinut myös epäilyjä siitä, riittääkö jokaiseen tapahtumaan katsojia ja ottelijoita? Lyhyt vastaus: kyllä riittää mutta isoista tähdistä on pulaa. Pidempi vastaus seuraavassa.
Ensinnäkin on tietysti selvää, että kyse ei ole vain tästä yhdestä tilanteesta, vaan laajemmin siitä miten paljon isoja toimijoita Suomeen ylipäätään mahtuu.
Se tilanne että samana päivänä ja pahimmillaan vielä samassa kaupungissa olisi kaksi suurta kamppailutapahtumaa olisi ongelma molemmille. Tämä on myös selvää, joten pohdin tässä artikkelissa vain maltillisempia päällekkäisyyksiä.
Kuka täyttää hallit?
Katsojien osalta kyse on käytännössä Immu Fight Nightin (IFN) suosiosta, koska Ice Cage ja Kemin Hamara ovat melkein loppuunmyytyjä jo tätä kirjoitettaessa kesäkuun alussa.
Tässä oleellista on se, että tapahtumat ovat eri kaupungeissa eivätkä edes lähekkäin. Koska Ice Cage 8 on Turussa, tulee pääosa katsojistakin Varsinais-Suomesta ja useimmat heistä eivät olisi kuitenkaan matkustaneet Helsinkiin katsomaan IFN-iltaa.
Jos joku taas on niin innokas kamppailufani, että matkustaa Helsingistä Turkuun ja yöpyy siellä katsoakseen Ice Cagen, niin hän on kyllä erittäin potentiaalinen henkilö ostamaan lipun myös IFN:ään viikkoa aiemmin.
Hamaran osalta päällekkäisyys on vielä paljon vähäisempää, koska Kemi on kauempana ja lisäksi tapahtuman yleisökapasiteetti on selvästi pienempi.
Se että Ice Cage ja Hamara myydään ainakin lähes loppuun ennen kuin IFN:n lipunmyynti edes alkaa, tarkoittaa myös sitä että IFN on ainoa toimija, joka myy lippuja kesän aikana. Kilpailijat voivat myydä enää striimejä.
Ei tietenkään ole mitenkään sanottua että IFN:n lipunmyynti onnistuu. Mutta jos se epäonnistuu, se johtuu mahdollisista ongelmista markkinoinnissa tai ottelukortissa eikä kilpailuasetelmasta Ice Cagen ja Hamaran kanssa.
On myös huomattava että tapahtuman ei välttämättä tarvitse myydä Helsingin jäähallia täyteen ollakseen kannattava. Immun Fight Clubissa halli oli noin puolillaan, mutta promootio ilmoitti silti tapahtuman olleen taloudellinen menestys.
Promootioiden ylistyspuheita ei tietenkään kannata ottaa täysin kritiikittömästi vastaan, mutta kuulostaisi oudolta että uutta tapahtumaa oltaisiin järjestämässä suurelta osin samalla taustajoukolla, jos ilta olisi ollut vahvasti tappiollinen.
Striimit pelastavat tuloksen?
Vaikka halli ei tulisi läheskään täyteen, voidaan kassaa paikata myymällä striimejä. Niiden tuotot voivat parhaimmillaan ylittää lippukassan jopa moninkertaisesti, koska potentiaali myyntimäärille on lähes rajaton.
Striimien osalta tapahtumien vaikutusta toistensa myyntiin on paljon vaikeampi arvailla. Siinä potentiaalinen yleisö selvästi menee päällekkäin. Mutta miten yhden striimin ostaminen vaikuttaa asiakkaan ostokäyttäytymiseen toisen striimin osalta?
Tapahtumat eivät ole päällekkäin, joten asiakkaan ei tarvitse valita vain toista vaan hän voi halutessaan valita molemmat. Striimit eivät ole erityisen kalliita, joten vaikka kaikkien kolmen tapahtuman hankkiminen on harvalle taloudellinen kynnyskysymys.
Mikäli hyvin suosittu striimi toimisi todella huonosti, se voisi hyvinkin vaikuttaa sitä seuraavien tapahtumien striimimyyntiin. Tässä tapauksessa tämä skenaario vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä.
Jos kokemus striimin äärellä taas on myönteinen, se luultavasti lisää seuraavina viikkoina järjestettävien tapahtumien striimien myyntiä.
Riittääkö häkkiin osaamista?
Entä riittääkö tasokkaita ottelijoita kaikkiin kolmeen tapahtumaan? Kyllä riittää. Suomessa on kymmeniä ottelijoita, joita ei ole vielä nähty jäähalliluokan tapahtumissa, mutta ovat taidoiltaan niihin vähintäänkin kelvollisia, osa jopa parempia kuin vakionimet.
Vapaaottelussa on tänä kevänä nähty runsaasti ammattilaisdebyyttejä: Roope Tuomi, Roope Koskinen, Rikhard Nurro, Juuso Renfors, Tufan Ahmadi, Tomi Pitkänen, Badou Faal ja Joonas Mäkinen. Lisää on luultavasti tulossa.
Lisäksi vakiintuneempia mutta pääosin pienemmissä tapahtumissa tai ulkomailla otelleita nimiä ovat muun muassa Riku Urholin, Ville Mankinen, Rasberg Gwanzura, Waltteri Hakkinen, Komar Dara, Mikko Ahmala, Eemil Kurhela, Mici Saaristo, Marko Sarasjärvi ja Leevi Heino.
Pystyottelun puolella piilotettuja helmiä on vielä enemmän. Tässä muutamia urheilullisesti meritoituneimpia: Pok Biil, Alireza Aholami, Onni Haapala, Veeti Liimatainen, Jonne Kahma, Jimi Kuismin, Jaey-ar Peñol, Palaphol Saensamran ja Panu Kosunen.
Ja tässä oli vain kansainvälisen tason kykyjä. Sellaisia jotka todistetusti kykenevät peruslaadukkaaseen ammattilaisotteluun siinä kuin aiemmin mainitut vapaaotteludebytantitkin on kymmeniä.
Entä mikä unohtui? Naiset.
Sani Bränforsin suosio viimeistään on osoittanut, että naisten ottelut sopivat erinomaisesti yleisötapahtumiin. Myös Eeva Pohdon ja Noora Al-Saffun sekä Erika Kaipaisen ja Veera Moilasen ottelut ovat keränneet käytännössä vain kiitosta. Näistä jälkimmäinen oli taidollisesti korkeintaan SM-tasoa, mutta yleisöä se viihdytti.
Pystylajeissa naiskilpailijoita on huomattavasti enemmän kuin vapaaottelussa, joten valinnanvaraa riittää. Kansainvälisen tason kykyjä löytyy esimerkiksi Tessa Kakkonen, Jovena Peñol, Miina Sirkeoja, Eveliina Rauhansalo, Ommi Mingsupphakun, Jennika Vainio, Sanni Holmberg, Emmi Saarela ja Mari Hankilanoja,
Jokainen tässä mainittu kykenee suoriutumaan ammattilaisottelussa niin, että nykytasoon tyytyväisellä suomalaisyleisöllä ei taatusti tule valittamista.
Suomen nyrkkeilyskene on itselleni tuntemattomampi ala, mutta on selvää, että myös sieltä löytyy tasokkaita vähemmän tunnettuja ottelijoita, jotka kykenevät antamaan yleisöön menevän esityksen.
Lue myös: Kamppailijat, oppikaa myymään itseänne – muuten ottelut menevät ohi
Missä ovat Suomen supertähdet?
Se mistä Suomessa oikeasti on puute ovat näkyvät tähdet, jotka pelkällä omalla nimivoimallaan vetävät halliin tuhansia ja striimin ääreen kymmeniä tuhansia katsojia.
Erityisen paha puute näistä on Ice Cagen ulkopuolella. Aivan ykkösluokan näkyvyyttä tarjoavat Makwan Amirkhani, Theo Kolehmainen, Alexander ”Stagala” Kriegsman ja Magamed ”Maga” Gadiev. Heistä kolme ensimmäistä on ainakin sidoksissa Ice Cageen ja myös Maga on palannut promootion huomaan vaikkei yksinoikeudella.
Hieman pienempää mutta silti merkittävää huomiota saavat ainakin Sani Brönfors, Roger Karimus, Daniel Forsberg, Omar Tugarev ja Niko Korventaus. Lisäksi Abdul Hussein, Jussi Pirttikangas ja Volodymyr Holubiev kuuluisivat joukkoon, mutta ovat poistumassa toiminnasta eri syistä.
Mistä siis lisää tähtivoimaa?
Yksi nopea tapa saada sitä olisi houkutella Robert Helenius, Edis Tatli tai Eva Wahlström pois eläkkeeltä ottelemaan vielä kerran – tai kahdesti tai vähän useammankin kerran.
Toinen mahdollisuus olisi julkkikset, mutta siihen tarvitaan oikeasti isoja nimiä, jotka panostavat illan markkinointiin. Esimerkiksi Jere Karalahti tai Aki Manninen eivät selvästi olleet sellaisia. Saa nähdä ovatko Aleksi Valavuori ja Kalle Palander.
Jooel Vatanen voisi olla hyvä ehdokas, jos hän fyysisesti kykenee ottelemaan. Muuten pitäisi sitten mennä jo Sanna Marinin luokkaan, mikä ei ole enää realismia.
Hitaampi mutta realistisempi ja oikeastaan aivan välttämätön keino on kasvattaa uusia tähtiä. Vaikka nykytähdistä esimerkiksi Magamed Gadiev on omalla tekemisellään herättänyt huomiota, on tähtien rakentaminenkin mahdollista.
Tämän osoittaa parhaiten Roger Karimus. Hän ei suinkaan nostanut itse itseään suosioon vaan Max Hynninen ymmärsi hänen potentiaalinsa ja alkoi tuoda häntä voimakkaasti esille. Myöskään Abdul Hussein ei taidoistaan huolimatta ole ollut kovin tunnettu ennen kuin aivan viime aikoina. Hänkin Max Hynnisen ansiosta.
Kaikista ei tietenkään ole supertähdiksi ja se vaatii myös urheilijalta itseltään jotain. Mutta potentiaalisia tähtiä on paljon enemmän kuin niitä jotka nyt ovat näkyvillä.
Helpointa on tietysti, jos henkilö on myös huippuluokan urheilija. Tässä suhteessa esimerkiksi Omar Tugarev, Eeva Pohto, Lauri Suomela, Salar Sharifi, Pok Biil tai Noora Al-Saffu eivät ole lähelläkään sitä suosiota, joka heille oikealla markkinoinnilla voitaisiin rakentaa.
Kuitenkin myös alemman tason ottelijoista on mahdollista rakentaa todella suosittuja julkisuuden hahmoja. Roger Karimus ei ole kovinkaan hyvä ottelija, mutta silti suosittu. Toki hänellä oli etunaan valtava koko, joka herättää huomiota, mutta muut ottelijat voivat olla omalla tavallaan kiinnostavia.
Toinen esimerkki on Theo Kolehmainen, joka hädin tuskin mahtuu Suomen kymmenen parhaan vapaaottelijan joukkoon, mutta on silti Makwan Amirkhanin kanssa kaikkein näkyvin kamppailuhahmo. Theo on tietysti itse tehnyt valtavasti töitä brändinsä kasvattamiseksi, eikä ole samalla tavoin promootion luomus kuin Roger Karimus.
Uusien näkyvyydeltään ykkösluokan tähtien kasvattaminen on kuitenkin elinkysymys, jos Suomeen halutaan pysyvästi nykyistä enemmän suuria valtakunnallista näkyvyyttä saavia ja jäähalleja täyttäviä kamppailutapahtumia.
Vastuu ei kuitenkaan ole yksin promoottoreilla, koska täysin tyhjästä supertähtiä ei voi kasvattaa. Myös ottelijoiden itsensä ja näiden taustajoukkojen on tehtävä osuutensa.
Lue lisää ajankohtaisia mielipidekirjoituksia!
