Immun Fight Clubin avaustapahtuma Helsingissä tarjosi urheilua, show’ta ja isoja kysymyksiä. Mikä toimi, mikä ei?
Immun Fight Clubin ensimmäinen tapahtuma iskettiin maaliskuussa Helsingin jäähallissa. Halli ei ollut loppuunmyyty, mutta ainakin järjestäjien mukaan tapahtuma oli silti taloudellisesti kannattava ja jatkoa on luvassa.
Suurimmat otsikot synnyttivät ulkourheilulliset seikat ja häkissä tapahtunut epäurheilullinen käytös, mutta millainen tapahtuma oli urheilulliselta kannalta ja mitä siinä voisi kehittää?
Tapahtumassa nähtiin useamman tyyppisiä otteluita ja ne voi jakaa periaatteessa kolmeen luokkaan.
Perustason potkunyrkkeilyä
Yhden ryhmän muodostavat otteluparit Markus Rytöhonka vs. Juuso Renfors, Juho Suvanto vs. Imran Mohammedi ja Erika Kaipainen vs. Veera Moilanen, jotka mittelivät K1-potkunyrkkeilysäännöin.
Nämä olivat kunniallisia ottelupareja ja edustivat hyvää kansallista tasoa. Saman tason otteluita näkee runsaasti potku- ja thainyrkkeilyn SM-kisoissa. Erikoista otteluissa oli lähinnä se, että vain naisten kohtaamisessa molemmat ottelijat ovat leimallisesti pystyottelijoita.
Olisi tietenkin järkevää, että ottelijat esiintyisivät omassa leipälajissaan. Ongelmana on, että amatöörivapaaottelijat eivät voi ottaa ammattilaisotteluita ja amatöörimatsit sopivat tällaisessa tapahtumassa lähinnä julkkiksille ja junioreille.
Amatöörivapaaottelijat harvoin ovat suuria yleisömagneetteja ja urheilullisesti paremman esityksen saisi aikaan ottamalla kortille päätoimisia potku- ja thainyrkkeilijöitä ottelemaan omissa lajeissaan. Lipunmyynnin kannalta tällä ei olisi merkitystä, mutta urheilullinen taso ja katsojien tyytyväisyys paranisi.
Vapaaottelurintamalta ei mitään uutta
Miro Honkanen vs. Carlos Marques, Volodomyr Holubiev vs. Romeo Thanveera, Jussi Pirttikangas vs. Toni Hakala, Henri Lintula vs. Abner Lloveras ja Omar Tugarev vs. Bruno Teixeira olivat kaikki varsin tyypillisiä Suomessa järjestettäviä ammattilaisvapaaotteluita.
Hakala oli tietysti taustansa vuoksi ottelijana hieman erikoistapaus, mutta muuten vastaavia otteluita on nähty säännöllisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tugarevin ja Lintulan ottelut olisivat aikoinaan sopineet hyvin Cagen pääotteluiksi.
Lue myös: Yhdet puheet, toiset teot – mikä IFC:ssä oikein mättää?
Leipää ja sirkushuveja
Show-otteluiden luokkaan kuuluvat Mikael Mihailov vs. Jethro Luumi, Victor Kasurinen vs. Jani-Markus Mannerkorpi, Nico Lingman vs. Tommy Oksa ja tietysti Immu vs. Aki Manninen.
Näistä kaksi viimeistä olivat jollain tavalla huomioarvoltaan onnistuneita. Kuitenkin molemmat olivat sitä vain parin toisen ottelijan, Immun ja Lingmanin ansiosta. Vastustajat olisivat voineet olla keitä hyvänsä ja huomioarvo olisi ollut sama. Mitään Stagala-ottelun kaltaisia megahittejä ne eivät kuitenkaan olleet. Sellaiseen kun tarvittaisiin kaksi kiinnostavaa hahmoa vastakkain.
Muiden otteluiden saama julkisuus oli vähäistä. Kun urheilullinen arvokin oli olematon, herää kysymys, onko tällaisia kohtaamisia jatkossa tarpeellista järjestää? Jos ottelu tiedetään ennakolta heikkotasoiseksi, ainoa järkevä peruste sen järjestämiselle on pienten ottelupalkkioiden ja suurten lipputulojen yhdistelmä. Tämä tuskin toteutui.
Gadiev–Hyvärinen vei kaiken huomion
Ylivoimaisesti eniten huomiota kerännyt ottelu oli lopulta Niklas Hyvärisen ja Magamed Gadievin välinen nyrkkeilyottelu, jonka urheilullinen anti oli maltillinen. Yksi asia kuitenkin ratkaisi: tangoon tarvitaan kaksi. Tämä oli se ottelu, jossa molemmat kilpakumppanit lähtivät suunsoittoon mukaan.
Ottelun moraalisessa puolessa on paljonkin pohdittavaa, mutta kun kaksi kiistanalaista hahmoa kohtaa ja antaa yleisölle tilaisuuden valita puolensa, se kiistatta myy. Järjestäjän kannalta harmillista on tietysti se, että suurin julkisuus tuli vasta tapahtuman jälkeen ja kasvattaa enemmän Magan kuin IFC:n brändiä.
Potentiaalia on – mutta parannettavaa myös
Jos promootion lausunnot tapahtuman kannattavuudesta pitävät paikkansa, on jatkoa varmastikin luvassa. Tapahtumaa on myös mahdollista kehittää huomattavasti ilman merkittäviä lisäpanostuksia budjettiin.
Yksi kehityskohde on tietysti ulkourheilulliset seikat, kuten striimin omituisten ottelijainfopakettien vaihtaminen toimivaksi todistettuun malliin ja ammattitaitoisen kehäkuuluttajan palkkaaminen.
Helpoin ja halvin tapa nostaa urheilullista tasoa on vaihtaa pystyotteluihin keskitason vapaaottelijoiden sijaan kärkitason potku- ja thainyrkkeilijöitä, jotka eivät ole vielä kovin tunnettuja. Nämä ovat huomattavasti parempia pystyottelussa ja ottelupalkkiotkin ovat maltillisia.
Pääotteluiden pitäisi toimittaa. Jos tarkoitus on haastaa Ice Cage kilpailussa Suomen parhaista tapahtumista, pitäisi saada ainakin yksi tai peruuntumisriskin takia mieluummin kaksi pääottelua, jossa ykkösrivin suomalaisottelija kohtaa aidosti tasokkaan vastustajan.
Chaaban ja Tugarev olivat tähän juuri oikeat ottelijat ja Lintula hyvä paikkaaja, mutta vastustajien taso oli odotuksiin nähden pettymys. Hyvät vastustajat luonnollisesti maksavat, mutta tämä on se kohta, missä ei kannata säästää. Vain tällä tavoin voidaan aidosti väittää, että kyseessä on Suomen tasokkain kamppailupromootio.
Ja sitten ne show- ja julkkismatsit. Niissä Stalinin lausahdus ”määräkin on laatua”, ei ainakaan päde. Show-otteluita pitää olla yksi tai korkeintaan kaksi. Suurempi määrä vie toisiltaan ilmatilaa ja kun niille ei saada minkäänlaista hypeä, jäljelle jää vain aloittelijatasoinen ottelu, joka rapauttaa promootion uskottavuutta.
Jotta show-ottelu kannattaisi järjestää, siinä pitää olla jokin tarina, miksi juuri nämä kaksi ottelevat. Pelkkä ottelijoiden tunnettuus ei riitä, vaan otteluparin pitäisi olla kiinnostava. Parasta on jos syy ottelulle on aito, mutta tarvittaessa se voidaan keksiäkin – kunhan on edes jotain. Kun otteluita ei ole montaa, tätä vastakkainasettelua voidaan sitten rakentaa huolellisemmin ja tehdä siitä elämää suurempaa, kuin WrestleManiassa ikään.
Immun Fight Club ei lunastanut lupausta tuoda estradille Suomen kovatasoisin kamppailuilta, mutta tämä oli vasta ensimmäinen yritys. Potentiaalia on.
Lue lisää ajankohtaisia mielipidekirjoituksia!
