Ammattilaiskamppailun ottelut syntyvät kolmen osapuolen kompromisseina. Ottelijan, promootion ja yleisön erilaiset intressit harvoin kohtaavat täydellisesti.
Ammattilaiskamppailun pyhän kolminaisuuden muodostavat ottelija, promootio ja yleisö. Usein suuri yleisö ihmettelee, miksi tämä ottelu tapahtuu ja joku toinen ei, vaikka se tuntuisi paljon kiinnostavammalta.
Jotta tätä dynamiikkaa voisi ymmärtää, tulee hahmottaa kunkin kolmen tahon intressit. Ottelijan, promoottorin ja yleisön edut kun eivät yleensä täysin kohtaa ja tapahtumissa nähtävä lopputulos on aina kompromissi näiden kolmen tahon tarpeista.
Yleisö: Suuria nimiä ja kovia haasteita
Yleisön näkökulma on tietysti useimmille kaikkein tutuin ja se kulma, mistä tapahtumia tarkastellaan ja ihmetellään, miksi houkuttelevimpia matseja ei saada aikaan.
Yleisön intresseissä on lyhyesti sanottuna nähdä suurimmat suosikkinsa haastavissa otteluissa nimekkäiden vastustajien kanssa. Lisäksi lippujen tapahtumaan pitäisi olla mahdollisimman edullisia. Toki useimmat ymmärtävät että laatu maksaa, mutta ainahan halvempi olisi mukavampi.
Ottelija: Riskit ja ura vaakalaudalla
Yleensä juuri ottelijan intressit poikkeavat eniten yleisön intresseistä. Etenkin jos kyseessä on uraa tekevä huippulupaus, jonka päätavoite ei ole nykyinen yleisö, vaan jotain suurempaa kuten UFC tai arvostetut tittelimatsit ulkomailla.
Ottelijan intresseissä on vastustaja, joka on mahdollisimman todennäköistä voittaa ja mahdollisimman nimekäs niin että voitto tuo näkyvyyttä ja avaa uramahdollisuuksia. Lisäksi ottelupalkkion tulisi olla mahdollisimman suuri.
Kaikki näistä eivät yleensä voi toteutua yhtaikaa, mutta selittävät esimerkiksi sen, miksi kaikki UFC-ottelijat haluaisivat kohdata Conor McGregorin.
Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun kaavaillun otteluparin molemmat osapuolet ajattelevat näin. Kahdesta tunnetusta tasokkaasta ottelijasta molemmat eivät voi olla ennakkosuosikkeja ja ennakkosuosikillakin on merkittävä riski hävitä. Sillä taas on negatiivinen vaikutus urakehitykseen. Tätä riskiä voidaan kompensoida rahalla, mutta siitä lisää myöhemmin
Tilanne muuttuu olennaisesti, jos ottelija on jo uransa huipulla tai muuten aikoo tehdä loppu-uransa nimenomaan nykyisen yleisön edessä. Tällöin uran kannalta jopa voittoa tärkeämpää voi olla yleisön sytyttävä esitys.
Suomessa tällainen ottelija on ollut esimerkiksi Volodymyr Holubiev. Hän ottaa kovia haasteita eikä voita joka kerta, mutta tarjoaa aina yleisölle hurjan taistelun. Tällä taktiikalla ei todennäköisesti koskaan nousta maailman huipulle, mutta kotimaassa mielekkäitä otteluita riittää.
Lue myös: Pok ja Krasti uudelleen vastakkain Immu Fight Nightissa – kuusi vuotta odotusta.
Promootio: Talous ratkaisee lopulta
Promootion intressit ovat yleensä lähempänä yleisöä kuin ottelijaa: yleisö on promootion asiakas kun taas promootio on ottelijan asiakas. Siksi promootio useimmiten haluaa miellyttää ensisijassa yleisöä eikä niinkään ottelijoita.
Promootion tavoite on tehdä maksimaalinen voitto. Se tapahtuu minimoimalla kulut ja maksimoimalla lipputulot. Eli olisi ihanteellista, että ottelijat esiintyisivät halvalla tai ilmaiseksi ja lippuja pitäisi saada kaupaksi mahdollisimman paljon mahdollisimman kalliilla.
Jokaisella ottelulla on hintansa. Klitschkon veljeksiä lukuun ottamatta ketkä tahansa saadaan ottelemaan keskenään millä tahansa säännöillä, kun maksetaan tarpeeksi. Ongelmaksi tulee se, että välillä hinta kohoaa niin korkeaksi, että oletetut lipputulot eivät riitä kattamaan ottelun kustannuksia. Silloin matsia ei tapahdu.
Tämä onkin lähes aina syynä siihen, että kaksi saman painoluokan prospektia ei kohtaa. Molemmat näkevät ottelun niin epäedullisena itselleen, että vaativat kompensaatioksi suuremman ottelupalkkion kuin promootio ja lopunperin yleisö on valmis maksamaan.
Kun kukaan ei saa kaikkea mitä haluaa
On tietysti helppo sanoa, että urheilijan pitäisi joustaa, mutta urheilija tekee uraa itselleen, ei kellekään muulle. Ei hänen kannata ottaa epäedullisia riskejä ja jos promootiolla ei ole monopolia, urheilija voi aina kysyä tarjousta kilpailijalta.
Vaikka tarjous olisi rahallisesti heikompi, se voi olla parempi, jos voiton todennäköisyys on suurempi ja jos se edistää uraa paremmin. Tästä seuraa se paradoksaalinen ilmiö, että usein ottelu jostain arvostetusta mestaruudesta on järkevää hyväksyä alemmalla palkkiolla kuin tavallinen ottelu saman vastustajan kanssa. Samoin nimekäs vastustaja voidaan hyväksyä alemmalla palkkiolla kuin yhtä kova mutta tuntemattomampi kamppailija.
Toisaalta promootion on ajateltava myös tuotteensa laatua. Tulee halvaksi rakentaa kortti, jonka kaikissa otteluissa kotiottelija murskaa tuntemattoman ja heikkotasoisen vastustajan helposti. Huono vastustaja ei voi vaatia suurta palkkiota ja kotiottelijakin esiintyy edullisesti saadessaan lähes varman voiton.
Valitettavasti tai pikemmin onneksi yleisö ei kuitenkaan ole valmis maksamaan sellaisesta kovinkaan paljon. Suomalainen ammattinyrkkeily on kärsinyt tästä ongelmasta vuosikymmeniä ja se on näkynyt yleisökatona.
Promootion etuna on se, että se ei ainakaan Suomessa myy yksittäistä ottelua vaan tapahtumaa. Ihanteellinen kompromissi lienee sellainen, että prospektit ottavat matseja, joissa voittavat todennäköisesti, vakiintuneet kansallisen tason kyvyt käyvät keskenään tasaisia kamppailuita ja pääottelussa huippulupaus saa tasokkaan haastajan, joka on kuitenkin tyylillisesti hänelle sopiva ja siksi luultavasti voitettavissa.
Yleisö saa lopulta sen mistä se on valmis maksamaan. Koska riittävän moni on halukas maksamaan 60-vuotiaan Mike Tysonin esityksistä, 60-vuotias Tyson ottelee edelleen.
Joskus tietysti myös otetaan riskejä. Jos pari vuotta sitten olisi väittänyt tuntemattoman tiktok-huutelijan ja iäkkään ex-rikollisen välisen epävirallisen nyrkkeilyottelun lyövän Suomen kaikki katsojaennätykset, niin hullunahan olisi pidetty.
Ja moni piti Max Hynnistä hulluna vielä ottelun allakin, mutta riskinotto selvästi kannatti. Toisaalta F2F- ja 1vs1-promootioiden tilanne osoittaa, että kaikki hullut ideat eivät toimi.
Lue lisää ajankohtaisia mielipidekirjoituksia!
