Kamppailu-urheilussa mestaruusvöitä syntyy kiihtyvään tahtiin, ja suomalaispromootiotkin ovat alkaneet luoda omia titteleitään. Ilmiön taustalla ovat markkinointi ja raha, mutta samalla tittelien arvo on yhä vaikeampi arvioida.
Suomalaispromootiot Ice Cage etunenässä ovat viime aikoina lanseeranneet omia mestaruuksiaan. Ammattinyrkkeilyssä ja potku- sekä thainyrkkeilyssä on lisäksi oteltu aiempaa enemmän liittojen sanktioimista mestaruuksista. Mistä ilmiössä on oikein kyse?
Kaikki tittelit eivät ole samanlaisia
Ammattilaismestaruuksia on siis olemassa kahta eri tyyppiä: liittojen sanktioimia titteleitä ja promootioiden omia mestaruuksia. Näistä liittotittelit ovat vanhempi ilmiö. Se on peräisin ammattinyrkkeilystä, jossa niillä on edelleen käytännössä monopoli.
Tässä järjestelmässä mestaruuden myöntää joku ulkopuolinen liitto ja se antaa promoottorille maksua vastaan oikeuden järjestää titteliottelu, jonka voittaja kruunataan mestariksi. Samasta mestaruudesta voidaan siis otella useamman eri promootion järjestämissä tapahtumissa.
Promootion oman mestaruuden taas myöntää promoottori itse. Tämä järjestely on vallalla vapaaottelussa ja tunnetuin on tietysti UFC:n mestaruus. Tässä järjestelmässä mestaruudesta kilpailevat vain kyseisen promootion kanssa sopimuksen tehneet ottelijat eikä esimerkiksi UFC:n mestaruudesta voida otella ONE Championshipissa.
Potkunyrkkeily ja thainyrkkeily ovat sekoitus näistä ja niissä molemmissa on sekä promootioiden omia mestaruuksia, kuten Gloryn mestaruus ja Rajadamnernin mestaruus, että liittomestaruuksia, joista voidaan otella eri tahoilla.
Lisäksi on turnauksissa voitettavia amatöörien mestaruuksia, joihin yleensä viitataan, kun jonkun ottelijan sanotaan olevan Suomen-, Euroopan- tai maailmanmestari. Nämä ovat usein jopa ammattilaismestaruuksia arvostetumpia, mutta niitä ei tässä katsauksessa käsitellä tarkemmin.
Kun ulkopuolinen liitto myy arvovaltaa
Mestaruusottelun järjestämisestä pitää siis maksaa ulkopuoliselle liitolle ja liitto voi lisäksi asettaa promoottorin kannalta hankalia vaatimuksia, kuten kotikehän ottelijalle epämieluisan vastustajan. Tällöin herää kysymys, miksi ylipäätään kannattaisi järjestää sellaisen sanktioima mestaruusottelu?
Käytännössä kyseessä on markkinointi-investointi. Jos liitto on ainakin tapahtuman järjestämisalueella tunnettu ja arvostettu yleisön keskuudessa, mestaruusottelu nostaa tapahtuman mielenkiintoa. Tällöin promoottori toivon mukaan saa omansa pois korkojen kera kasvaneen lipunmyynnin kautta.
Sanktioivan liiton pyörittäminen on ainakin paperilla todella hyvä bisnes. Kulut rajoittuvat alimmillaan nettisivun ja mahdollisesti ranking-listan ylläpitoon. Kaikki muut kulut voi laskuttaa promoottoreilta ja ottaa voittoa sanktiointimaksun muodossa.
Tämän on moni huomannut ja siten erilaisten liittojen määrä onkin viime vuosikymmeninä räjähtänyt käsiin. Ammattinyrkkeilyssä on neljä niin sanottua valtaliittoa ja sekä potkunyrkkeilyssä että thainyrkkeilyssä pari-kolme maailmanlaajuisesti arvostettua toimijaa.
Näiden lisäksi on olemassa suuri määrä keskikokoisia, usein jossain maassa tai alueella vakiintunutta liittoa, joukko maanosaliittoja ja lukematon määrä pieniä toimijoita, joiden mestaruuksista suurin osa on vapaina eikä hallittujakaan titteleitä ole koskaan puolustettu. On oltava alan spesialisti tunteakseen useimmat keskisuuret toimijat, eikä kukaan voi tietää edes nimeltä kaikkia mahdollisia liittoja.
Jotta asia ei olisi liian selkeä, on liitoilla yleensä kunkin painoluokan päämestaruuden lisäksi muita alempiarvoisia titteleitä, joiden otteluita voi järjestää halvemmalla.
Maailmanliitoilla näitä kutsutaan usein intercontinental-, international-, tai silver-mestaruuksiksi. Lisäksi maailmanlaajuinen liitto saattaa jakaa alueellisia mestaruuksia, kuten Euroopan tai Suomen mestaruuksia, jotka helposti sekoittuvat paikallisen liiton myöntämiin titteleihin. Oma lukunsa ovat vielä väliaikaiset eli interim-mestaruudet, joita jaetaan hallitsevan mestarin ollessa tilapäisesti estynyt puolustamasta titteliään.
Miksei jokainen promootio luo omaa mestaruuttaan?
Tämä lukemattomien tittelien sekamelska on tietenkin aiheuttanut inflaatiota myös pitkään toimineiden ja laajasti arvostettujen liittojen mestaruuksille. Seurauksena tästä promoottorit ovatkin alkaneet myöntää omia mestaruuksiaan, joiden ottelijoista he voivat päättää itse omien intressiensä perusteella. Mestaruusvyökin tulee yleensä halvemmaksi Pakistanista tilattuna kuin liiton kautta ostettuna.
Ratkaisu kuulostaa ilmeiseltä ja joku voikin ihmetellä, miksei jokainen promootio sitten luo omaa mestaruuttaan. Oman mestaruuden hallinnointi ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta.
Jos promootio on uusi ja tuntematon, sen tittelin arvo on alussa nolla. Mestaruudella ei ole historiaa eikä aiempaa tunnettuutta. Nämä ovat juuri ne asiat, joiden tuomasta markkinointihyödystä ulkopuoliselle liitolle käytännössä maksetaan.
Luonnollisesti jokainen mestaruus on perustettu joskus ja tittelin arvo voi kasvaa ajan myötä. Kyseessä on kuitenkin vuosien tai jopa vuosikymmenien projekti ja monia titteleitä on myös painunut historian hämäriin.
Mestaruuden arvo kasvaa käytännössä sillä, että siitä otellaan, mestari puolustaa titteliään ja titteli vaihtuu kehässä eikä kabinettipäätöksellä. Mitä tasokkaammat ja tunnetummat ottelijat mestaruutta ovat aiemmin hallinneet, sitä arvokkaampana sitä pidetään. Lopulta on niin, että mestaruus ei tee ottelijaa vaan ottelija tekee mestaruuden.
Promootion kannalta mestaruuden pitkäaikaisessa ylläpidossa on myös tiettyjä haasteita. Sen pitäisi olla taloudellisesti kannattavaa ja olla promootion mainetta kohottava eikä rapauttava instituutio. Näihin ongelmiin törmäsi esimerkiksi suomalainen Cage, joka ylläpiti omaa mestaruuttaan 2010-luvulla.
Ongelmaksi tulee tittelin mahdollinen karkaaminen ulkomaille. Jos mestari on painoluokan selvästi paras suomalaisottelija ja hän häviää ulkomaalaiselle vastustajalle, kuka tämän haastaa seuraavaksi?
Pitäisi joko järjestää kahden ulkomaalaisen välinen ottelu, joka kiinnostaa yleisöä heikosti tai julistaa titteli avoimeksi, mikä on omiaan rapauttamaan sen arvostusta. Pahimmillaan mestaria ei edes kiinnosta puolustaa vyötään, jos hän saa parempia tarjouksia muualta.
Toki rahalla saa ja esimerkiksi Bartosz Kwiatkowski ei olisi Ice Cagen mestarina mikään ongelma promootiolle. Hän on Suomessa tunnettu ja hänelle löytyisi myös useampi potentiaalinen haastaja kotimaasta. Tällöin ottelupalkkiokin voi olla sellainen että tittelin puolustamiseen on haluja.
Ehkä suurempi ongelma on se, että kotimaiset promootiot järjestävät tapahtumia varsin harvoin. Jos iltoja on kolmesti vuodessa, ei kaikissa painoluokissa edes voi olla mestaria tai kaikkien otteluiden pitäisi olla mestaruusotteluita, eikä sekään riittäisi takaamaan ottelijoille riittävästi matseja. Mestaruuksia myös pakosti puolustetaan melko harvoin, kun iltoja on vähän ja loukkaantumiset, sairastelut ja muut syyt estävät osan suunnitelluista koitoksista.
Lue myös: P4P ja GOAT-listaukset – ajanhukkaa vai arvokas työkalu?
Mitä jäi käteen?
Lopulta tärkein johtopäätös on ehkä se, että mestaruuden merkitys syntyy ajan myötä teoista, ei nimistä. Yleisön, median ja harrastajien kannattaa tarkastella vyön sijaan sitä, keitä vastaan mestari on otellut, kuinka usein titteliä on puolustettu ja millainen historia mestaruudella on. Kun nämä tekijät ovat kunnossa, mestaruus on arvokas riippumatta siitä, onko sen myöntänyt suuri liitto vai yksittäinen promootio.
Lue lisää ajankohtaisia mielipidekirjoituksia!
