Kaikki pohtivat parasta lajipohjaa vapaaotteluun, mutta entä ne kaikkein surkeimmat? Tämä lista sukeltaa kamppailulajien heikoimpaan päähän.
Vapaaottelufanien vakiokeskustelunaiheisiin kuuluu se, mikä on paras lajipohja aloittelevalle vapaaottelijalle. Hyviä ehdokkaita ovat muun muassa paini, judo, thainyrkkeily, potkunyrkkeily, nyrkkeily, brasilialainen jujutsu ja monet muut.
Yksimielisyyteen asiasta ei ole päästy, enkä itsekään pyri sitä tässä selvittämään. Sen sijaan syvennyn siihen, mitkä lajit sopivat kaikkein huonoimmin vapaaottelun pohjaksi ja miksi.
Ensinnäkin tarkastelen vain kamppailulajeja. Olisi jokseenkin mahdotonta vertailla vaikkapa shakin antamaa strategista ja taktista osaamista curlingin tuomaan tarkkuuteen ja lihaskestävyyteen.
Tiettyjä kamppailulajejakin olen jättänyt pois. Ensinnäkin olen huomioinut vain merkittävissä määrin harrastetut lajit. Maailmahan on täynnä mitä oudoimpia lajeja, joita harjoitellaan vain kehittäjänsä omalla salilla.
Näiden harrastajamäärät jäävät lähes aina niin alhaisiksi, ettei yksikään harrastaja välttämättä koskaan edes kokeile vapaaottelun peruskurssia. Tasokin on yleensä niin heikko, että lajipohjan vaikutusta on vaikea havaita.
Aseelliset kamppailulajit olen myös jättänyt suosiolla pois. Niitä on paljon ja osassa tasokin on varsin hyvä ja harrastajamäärät merkittäviä – alkaen olympiamiekkailusta.
Niiden yhteys ja siirtovaikutus aseettomaan kamppailuun on usein kuitenkin niin heikko, että ne täyttäisivät helposti koko listan.
Siirrytään sitten itse asiaan:
5. Taekwondo
Listan viidenneksi pääsee taekwondo ja nimenomaan sen olympialaisissa nähty versio, jossa päähän lyöminen on kiellettyä.
Joku saattaa yllättyä valinnasta, koska jopa UFC:ssa on nähty taekwondotaustainen vapaaottelija. Tämä pitää kuitenkin suhteuttaa siihen, että kyseessä on yksi maailman suosituimmista ja kovatasoisimmista kamppailulajeista.
Pelkästään mustan vyön omaavia harrastajia on miljoonia ja olympiahuipun taso verrannollinen judoon tai painiin. Siihen nähden taekwondotaustaisia vapaaottelijoita on todella vähän ja näiden menestys heikkoa.
Tekniset ongelmat vapaaottelun pohjaksi ovat selkeitä. Pystypainia saati mattopainia laji ei sisällä ollenkaan. Pystyottelun tärkeimmät tekniikat eli lyönnit päähän puuttuvat kokonaan, samoin tärkeimmät potkutekniikat eli alapotkut.
Vaikka lajissa on sallittua täysi kontakti, vartalopotkutkin tehdään yleensä ilman kunnollista voimantuottoa, koska pisteiden saamiseksi on taktisesti edullista potkaista useita kevyempiä potkuja. Lyhyt sivuttainen otteluasento kevyillä jaloilla altistaa myös vapaaottelijan sekä kaadoille että alapotkuille.
Huipputason taekwondourheilija joutuisi siis vapaaotteluun siirtyessään opettelemaan uudestaan lähes kaiken muun paitsi potkut päähän.
Lajin liikesarjoissa on toki mukana näitä puuttuvia tekniikoita, mutta jos niitä harjoitellaan vain ilman vastustajaa, suorituskyky jää heikoksi. Siitä lisää listan kärkilajin kohdalla.
4. Sumopaini
Myös sumopainin kohdalla on huomioitava lajin suuri suosio. Vaikka se ei ole yhtä laajalle levinnyttä kuin taekwondo, se on Japanissa erittäin suosittua. Kun kyseessä on suuri ja rikas maa, tämä mahdollistaa suuren määrän ammattimaisesti harjoittelevia huippu-urheilijoita. Vapaaottelussa entisiä rikishejä ei kuitenkaan juuri näe.
Pääasiallinen ongelma vapaaotteluun siirryttäessä on lajin rajallinen tekniikkavalikoima. Sumopaini käsittää vapaaottelun osa-alueista käytännössä vain pystypainin. Siinäkään ei sääntöjen ja ottelijoiden habituksen takia yleensä käytetä vapaaottelussa yleisiä otteita vastustajan kehon ympäri tai kaatoja jalkojen kautta.
Lajin avokämmenlyönnit vartaloon eivät ole vapaaottelussa käyttökelpoisia. Lyöntejä päähän, potkutekniikoita tai mattopainia sumopainissa ei harjoitella ollenkaan.
Yksi sumopainijoiden ongelma on paino. Useimmissa painilajeissa on painoluokat jolloin urheilijat ovat todella kireässä kunnossa ja tottuneita koviin painonpudotuksiin. Sumopainissa ei ole painoluokkia, joten on edullista painaa mahdollisimman paljon. Suurempaa massaa kun on vastustajan vaikeampi liikuttaa.
Vapaaotteluun siirryttäessä tämä tuottaa pahoja ongelmia. Jos on vuosia ylläpitänyt kehossaan jopa 50 % rasvapitoisuutta, ei siitä noin vain laihduteta ratakireään kuntoon. Alhaisen rasvaprosentin ylläpito on myös fysiologisista syistä tällaiselle henkilölle pysyvästi vaikeampaa.
3. Taido
Taido on epäilemättä listan lajeista tuntemattomin ja harva tietää, että Suomi on yksi maailman menestyneimpiä maita taidokilpailuissa. Syynä tähän on lajin rantautuminen Suomeen jo vuonna 1972 japanilaisen opiskelijan mukana.
Taidon kehitti karateoppiensa pohjalta okinawalainen Seiken Shukumine, joka värvättiin toisessa maailmansodassa kamikazevenejoukkoihin – hänen onnekseen sota päättyi ennen ensimmäistä taistelua. Kamikazeveneiden taktiikkaan kuului tehdä silmukka ennen hyökkäystä vihollisen hämäämiseksi ja tästä Shukumine päätteli, että se olisi hyvä ajatus myös aseettomassa kamppailussa.
Siten taido-ottelussa osuma tuottaa pisteen vain, jos sitä ennen on tehty jonkinlainen kuperkeikka, voltti tai piruetti, mikä muuttaakin ottelun hyvin eksoottisen näköiseksi.
Tämän lisäksi osuma-alueena on turvallisuussyistä vain vartalo ja kädet jos ne ovat kontaktissa vartaloon. Hyökkäykset päähän ja jalkoihin on siis kokonaan kielletty.
Hyökkäykset on kontrolloitava niin että ne eivät vahingoita vastustajaa ja lisäksi liikkuminen tulee suorittaa määrätyllä askelkuviolla. Useimmista kehälajeista tuttu otteluliikkuminen on siis sääntörikkomus. Kaikenlainen painiminen on myös kielletty.
Taidon hyvä puoli on se, että se on akrobaattista ja kehittää harrastajansa koordinaatiota ja lihaskuntoa. Vapaaotteluun siirtyessään taidoka joutuu kuitenkin opettelemaan painin kokonaan ja harjoittelemaan uusiksi kaikki tekniikat.
Myös taidossa sallitut vartalopotkut ja -iskut on harjoiteltava uusiksi, koska siinä niiden on tuotettava vaikutusta vastustajaan. Lisäksi liikkuminen on sekin opeteltava kokonaan uudestaan.
Taidossakin on kilpailumuotoja, joissa tehdään ennalta sovittuja liikesarjoja, mutta ne eivät lajin soveltuvuutta vapaaotteluun ainakaan paranna.
2. Hermopistekamppailu
Hermopistekamppailu ei varsinaisesti ole yksi laji vaan kokonainen lajiryhmä. Sen perustaja on yhdysvaltalainen George Dillman, joka kutsuu omaa järjestelmäänsä nimellä Rykyu Kempo Karate.
Muut hermopistelajit ovat joko haarautuneet hänen opeistaan tai syntyneet niiden innoittamana. 1990-luvulla hermopistekamppailu nimittäin koki merkittävän buumin ja yhtäkkiä monien muidenkin lajien mestarit ”löysivät” tai ”paljastivat” tyyliinsä vuosisatoja kuuluneet salaiset hermopistetekniikat.
Jokainen kamppailija tietää että ihmiskehossa on heikkoja kohtia, joihin osuneet iskut ovat normaalia tehokkaampia: esimerkiksi leuka, takaraivo, nivuset ja maksan kärki. Tämä ei ole mikään salaisuus.
Hermopistekamppailussa näitä pisteitä katsotaan kuitenkin olevan kymmeniä tai jopa satoja ja niihin tietyssä järjestyksessä hyökkäämisen uskotaan olevan erityisen tehokasta. Järjestys perustuu yleensä kiinalaiseen horoskooppiin ja maagiseen meridiaanioppiin.
On oikeasti olemassa hermoratoja, joiden ärsyttäminen on kivuliasta tai aiheuttaa erikoisen reaktion. Tunnetuin lienee polven piste, johon kopauttamalla lääkäri saa jalan heilahtamaan.
Kahden pisteen yhtaikainen painaminen voi myös aiheuttaa sähköiskumaisen tunteen. Sain näitä jopa aikaan kokeillessani hermopisteitä teini-ikäisenä pelkän kirjan oppien perusteella. Tällaisten temppujen hyväksikäyttö ottelun kaaoksessa on kuitenkin jos ei mahdotonta niin ainakin äärimmäisen epätodennäköistä.
Vielä eksoottisempia ovat tainnuttavat äänet ja ilman kosketusta tapahtuva tyrmääminen pelkillä taikavoimilla. Näiden kokeilut muihin kuin hermopistemestarien omiin oppilaisiin ovat järjestään päättyneet nolosti.
Periaatteessa hermopistekamppailija voisi hermopisteoppiensa lisäksi harjoitella myös normaalia aseetonta kamppailua järkevästi. Ongelmaksi tulee se, että sparratessa jokainen huomaisi nopeasti, että hermopisteitä ei saa tehokkaasti toimimaan vastustajaan. Niinpä sparraaminen ei olekaan merkittävässä roolissa missään hermopistelajissa.
Jos käsitys tekniikoiden toiminnasta perustuu mielikuvitukseen eikä todellisen maailman tapahtumiin, ei suorituskyky tai siirtovaikutus vapaaotteluun voi olla kovinkaan hyvä. Tämä oikeuttaa listan kakkossijaan.
1. Taiji
Taiji on maailman harrastetuin kamppailulaji, jos sen siis laskee ylipäätään kamppailulajiksi. Taiji-taustaisia vapaaottelijoita näkee kuitenkin äärimmäisen vähän.
Taiji on valtion tukemana Kiinassa todella suosittua ja harrastajia tosiaan lienee enemmän kuin kaikilla muilla kamppailulajeilla koko maailmassa yhteensä, vaikka harrastajamäärien arviointi on aina vaikeaa.
Siten lähes jokainen kiinalainen on koulussa ainakin kokeillut taijia, mutta kiinalaisvapaaottelijoiden suorituksiin se ei ole siirtynyt juuri ollenkaan. Eihän suomalaiskamppailijoitakaan pidetä pesäpallotaustaisina, vaikka he olisivat koulun liikuntatunnilla pelanneet pesäpalloa.
Taijia on myös olemassa useita eri tyylejä ja joissakin tyyleissä harjoitellaan kamppailua parin kanssa ja jopa sparrataan. Tässä tarkoitan taijilla kuitenkin sen laajimmalle levinnyttä muotoa, joka perustuu pelkkiin yksin tehtäviin liikesarjoihin.
Lajin ongelma vapaaottelun kannalta on juuri tämä harjoitustapa. Soololiikesarjoilla kun ei tietenkään voida tehokkaasti harjoitella kamppailuun oleellisesti kuuluvaa ajoitusta ja etäisyyden hallintaa.
Erityisesti puolustuksen harjoittelu on lähes mahdotonta ilman että joku oikeasti tekee hyökkäyksiä. Taijin liikesarjojen suoritustapa on myös erittäin hidas, joten se ei kehitä edes harjoittajansa nopeutta ja räjähtävyyttä.
Lisäksi ongelmaksi tulee tekniikoiden muuttuminen ajan myötä. Vaikka jokin tekniikka olisi alunperin ollut kamppailussa toimiva, se väistämättä muuttuu liikeradoiltaan, kun sitä opetetaan harrastajasukupolvelta toiselle ilman että kukaan oikeasti kokeilee, toimiiko se edelleen niin kuin on tarkoitettu.
Usein liikesarjoihin pohjautuvissa lajeissa häviää ajan myötä jopa tieto, onko jonkun liikkeen tarkoitus olla lyönti, torjunta, heitto vai kenties salainen hermopisteisku. Tällöin sen soveltaminen kamppailuun alkaa olla jo mahdotonta.
Muissa listan lajeissa sentään harjoitellaan elävän harjoitusparin kanssa ja saadaan jotain käsitystä siitä, miten ihminen kamppaillessa liikkuu ja miten ei. Kun taiji vielä on maailman suosituin kamppailulaji, ei voittajasta jää epäselvyyttä.
Nyt jokainen lukija tietysti on sitä mieltä, että lajien järjestys on väärä ja tämä tai tuo laji olisi kuulunut listalle. Absoluuttista totuutta asiasta on tietysti mahdoton esittää saati todistaa oikeaksi.
Toivon että listan perustelut kuitenkin avasivat jotain siitä, millaiset asiat ovat tärkeitä vapaaottelua harjoitellessa ja erityisesti aloittaessa sitä jonkin toisen lajin pohjilta.
Lue lisää ajankohtaisia mielipidekirjoituksia!
